Videotaiteilijat Ila Bêka ja Louise Lemoine laajentavat elokuvillaan arkkitehtuurin estetiikkaa aiheisiin, joita arkkitehtuuri kuvastossa yleensä kartetaan, kuten ihmiseen. Artikkeli julkaistu aiemmin Arkkitehtiuutisissa 9/2021.
Aalto-yliopiston ja Arkkitehtimuseon järjestämän ”Architecture Speaks” luentosarjan teemana lukukauden 2021-22 aikana on tilojen ja käyttäjien vuoropuhelu. Käyttäjän jälki pyyhitään usein pois arkkitehtuurijulkaisuista, vaikka rakennukset ja ympäristö heräävät henkiin juuri ihmisten läsnäolosta.
Unohdettu ihminen
Luentosarjan avasivat ranskalais-italialaiset videotaiteilijat Ila Bêka and Louise Lemoine. Heitä on vaikea asettaa yhteen kategoriaan. He ovat dokumentoijia, elokuvantekijöitä, tuottajia ja kustantajia. Viimeiset 15 vuotta Bêka ja Lemoine ovat työskennelleet yhdessä etsien ja kokeillen uusia kerronnan muotoja arkkitehtuuriin. He käyttävät elokuvan keinoja ympäristön tarkkailuun ja havainnointiin.
”Kuinka paljon tietomme ja ajatuksemme arkkitehtuurista pohjautuu siihen, miten se on esitetty?” kysyy Lemoine. Aina ei ole mahdollista matkustaa paikan päälle. Kuvat puolestaan tarjoavat hyvin rajatun tai karsitun maailman. Perinteinen arkkitehtuurikuvaus lähestyy tilaa abstraktista, teknisestä tai esteettisestä kulmasta. Bêka ja Lemoine laajentavat katsontaa ihmiseen.
Kuvaaja kaksikko on tehnyt yhteensä yli 40 arkkitehtuurielokuvaa ja -dokumenttia, mutta ennen ensimäistäkään teosta he listasivat ylös teemoja ja aiheita, joita kartetaan valtavirran kuvastossa ja joiden parissa he haluavat työskennellä.
Hylättyjen aiheiden muistilista:
Ihminen. Ihminen. Ihminen!
Keho ja liike
Tavallinen elämä.
Epäjärjestys. Lika. Siivous ja huolto.
Spontaanius. Huumori ja ironia.
Odottamattomat tapahtumat.
Huono sää.
Kuvan vallan purkaminen.
Musiikki ei ole vain tausta.
Tunteet.
Tilallinen muisti.
Elokuvan keinoin
Elokuvan keinot tarjoavat mahdollisuuksia laajempaan havainnointiin, kuten aistikkuuteen, fyysiseen kokemukseen ja tilan muunteluun, ajattelee Lemoine. Kaksikkoa kiinnostaa, miten rakennettu ympäristö vaikuttaa päivittäiseen elämäämme.
Videotaiteensa he ovat aloittaneet yksittäisten talojen dokumentoinnista laajentaen kuvauskohteita urbaaniin kaupunkitilaan. Elokuvassa ”Koolhaas Houselife” (2008) Rem Koolhaasin suunnitteleman palkitun yksityistalon Maison à Bordeauxin tyhjäät tilat täyttyvät musiikilla ja ihmisillä. Talon erikoisuus on pienen huoneen kokoinen hissitaso, jolla pyörätuolilla kulkeva talon omistaja pystyy liikkumaan kolmen kerroksen välillä.
Ensin kuvaruudulla näkyy permanentin kiehkurat, sitten pää ja silmälasit, pilkullinen mekko ja esiliina, lopulta koko vartalo, punainen sanko, harja ja violetti imuri. Hissimäinen taso jatkaa nousuaan ja siivojaa katoaa yläkertaan.
Elokuvillaan Bêka ja Lemoine nostavat esiin näkymättömät ihmiset, tässä tapauksessa henkilöt, jotka huolehtivat talojen kunnosta.
Elokuva Barbicania (2014) askeltaa isompaan mittakaavaan ja tunkeutuu utopian kuplaan. Barbican rakennettiin Lontooseen maailmansodan pommitusten tuhoamalle alueelle 1960-70-lukujen aikana. Se muodostaa ohikulkijalle mieleen painuvan asuinalueen. Henkilökohtaiseksi päiväkirjaksi rakennettu elokuva kertoo, mitä ohjaajakaksikko on kohdannut Barbicanin maanalaisten kerrosten ja torninhuippujen välillä kuukauden aikana.
Asukkaiden muotokuvagallerian kautta elokuva piirtää paikasta ihmiskartan, joka kuvastaa alueen sosiaalista kehitystä. Elokuva kyseenalaistaa utopian kestävyyden. Erään asukkaan mukaan ovet eivät ole auki Barbicanissa, vaan yksityisyys on turvaa, jonka tarkoituksena on pitää muut ihmiset ulkopuolellaan.
Kuvaajakaksikkoa kiehtoo, kuinka elinympäristömme vaikuttaa meihin. Winston Churchill on lausunut: ”Me muotoilemme rakennuksemme ja jälkeenpäin rakennukset muotoilevat meidät.” Bêka ja Lemoine jatkavat tätä ajatuskulkua sanoen: ”Tapa, jolla esitämme rakennuksemme, muokkaa tapaa, jolla rakennamme.” Vuorovaikutus elollisen ja elottoman välillä on kaksisuuntaista.
Fyysinen maailma
Kadut ovat näyttämöitä hiljaisille ja kätketyille kulttuurisäännöille, tavoille, puutteille ja vaikeuksille. Ihmisen ja katutilan, kaupungin vuorovaikutusta on kuvattu kymmenen tunnin mittaisessa kymmenen elokuvan ja kymmenen kaupungin sarjassa ”Homo Urbanana” (2017). Elokuva tutkii, miten fyysisenä olentoina koemme kaupunkitilan. Mikä on erilaisten kehojemme välinen suhde? Minkälainen on itse kaupungin keho?
Elokuvasarja on visuaalinen muistiinpano navigoinnista kaupungissa ilman kompassia ja päämäärää. Se dokumentoi, kuinka kaupungin oudot palaset ”homo urbanat”, joita me kaikki olemme, käyttävät tilaa. Kaupunki on kehojemme keinotekoinen jatke, joka muokkaa ja ehdollistaa meitä. Jokapäiväinen elämä tekee kaupungista kaupungin.
Kun astumme kaupunkiin, se edellyttää meiltä jatkuvaa fyysistä suorittamista. Se tekee meistä fyysisesti haavoittuvaisia.
Lemoine näyttää videoklipin, jossa vanha japanilainen mies nousee vaivalloisesti metron portaat askel askeleelta kaiteesta kiinni pitäen työvirran velloessaan hänen ympärillään. Näen japanilaisen iän taittaman naisen, joka pitää kiinni kävelykeppiin turvautuvan miehen lantiosta, jotta löytäisi miehen perässä oikeaan vaunuun.
Otteen myötä pohdin, miten vanhenemme kaupungeissa, joita vallitsevat vahvuuden, kilpailullisuuden ja suorittamisen arvot. Japani mielletään palveluyhteiskunnaksi, joka huolehtii ikäihmisistään, mutta silti liikkuminen vaatii kamppailua.
Kaupunkitilan kuvaus herättää kysymyksen kynnyksestä julkisen ja yksityisen tilan välillä. Lemoine tuo esiin, ettei raja ole aina veitsellä leikattu. Kuvakooste vie minut Shanghaihin. Näen, kun nainen pesee hampaat jalkakäytävän reunalla sylkäisten katukaivoon. Kuva vaihtuu kujalle, jossa julkisivujen ovenvierustoja somistavat vesialtaat ja pressukäymälät. Pelkkiin alusvaatteisiin pukeutunut mies astelee käymälästä kadulle. Elokuva palaa autotielle, jota reunustavat täydet pyykinkuivaus telineet. Joku on tuonut täkkinsä pensaan päälle paistattelemaan aurinkoa.
Kaupungit puhuvat käyttötarkoituksiensa kautta. Elokuvat nostavat esiin ihmisten muuttuneet elinympäristöt ja paikalliset erityspiirteet globaalissa maailmassa.
Tila on vuorovaikutusta
Arkkitehtuuri puhuu, jos pysähdymme kuuntelemaan sitä. Bêka ja Lemoine ovat pysähtyneet. Elokuvillaan he näyttävät arkipäivän ja ihmiset, jotka täyttävät tilat. Beka määrittelee tilan vuorovaikutukseksi: hänestä ei voida puhua tilasta, jos siellä ei ole liikettä. Ilman ihmistä puhutaan vaan seinistä ja sisustuksesta, huonekaluista.
Elokuvillaan kuvaajakaksikko ei pyri arvioimaan tilojen laatua, vaan tuovat esiin, kuinka ihmiset ottavat tilat osaksi elinpiiriään. Mitä enemmän ja monipuolisemmin ihmiset voivat käyttää julkisia tiloja sitä parempia ne ovat.
Arkkitehtuuri voi antaa ihmisille toivoa, ajattelevat Bêka ja Lemoine.
Comments