Castelvecchion museo Veronassa puhuttelee arkkitehtuurin yksityikohtien kautta. Artikkeli julkaistu aiemmin Arkkitehtilehdessä 5/2018.
Venetsian jälkeen Veronan kadut tuntuvat arkisilta. Olen kävellyt koko päivän läpi antiikin Roomaan ulottuvien historian kerrosten ja kauniiden aukiosarjojen; ohittanut Julian sisäpihan, mutten samaistu draaman kaareen. Venetsia tuntuu turruttaneen minut, kunnes huomaan Adige-joen vastarannalla muurien lomassa jotain kiinnostavaa, jotain selvästi uutta. Lähempänä näen, kuinka osa linnoituksen punertavasta tiilikatosta vaihtuu turkoosiin kuparikattoon, joka on selvästi alkuperäisen kattolinjan alapuolella. Ylitän sillan ja löydän muurien välistä tieni sisäpihalle, jonka julkisivuista välittyvät idän vaikutteet. Puutarhaa hallitsevat kivi- ja hiekkasommitelmat sekä pulputtava lähde. En tiedä vielä missä olen, mutta tekijästä ei ole epäselvyyttä. Sormeni lipuvat pitkin neliömäisistä kivilaatoista sommiteltua seinämää. Kuvio on sama, jonka ikuistin skissivihkooni Venetsiassa Fondazione Querini Stampalian aulan lattiasta.
Aika
Olen saapunut Castelvecchion museoon. Carlo Scarpan (1906 Venetsia – 1978 Japani) vuosina 1959–73 taidegalleriaksi restauroima linna oli keskiajalla Veronan hallitsijoiden ylellinen asumus, johon jälkensä ovat jättäneet myös venetsialaiset, Napoleonin joukot ja fasistit ennen Scarpaa. Castelvecchiossa vallitsee dialogi suunnittelijan ja historian välillä. Scarpa on saanut tehdä oman tulkintansa ja valita, mitä paloja historiasta korostaa ja mitä poistaa lisäten samalla oman aikakautensa jäljen kokonaisuuteen.
Seison yhä sisäpihalla ja tarkastelen linnoitusta. Napoleonin aikaisen L-muotoisen rakennuksen päätyportaikko on purettu, ja liitoskohta näyttelytilan ja vartiotornin välillä hengittää väljemmin. Näkymälinjat, raot, tasoerot ja materiaalivaihdokset osoittavat eron uuden ja vanhan välillä. Pääjulkisivun goottilaisten ikkuna-aukkojen pielet hohtavat kultaisina auringossa, ja kävellessäni lähemmäs huomaan niiden takana ohuen lasikerroksen tummin puukarmein. Scarpa käsittelee julkisivua ikään kuin yhtenäisenä kappaleena, joka koostuu useista kerroksista.
Lähestyn pääsisäänkäyntiä läpi puutarhan, josta huokuu japanilainen estetiikka. Venetsian ja Japanin vaikutteiden ohella Scarpa sai inspiraatiota bysanttilaisesta ja islamilaisesta arkkitehtuurista. Scarpan kiinnostus historiaan, uskontoon ja käsityöläistaitoon heijastuu herkkyytenä erottaa historian ja nykyhetken suhde . Astun sisään museoon ja kuljen läpi Napoleonin aikaisten huoneiden, joiden kivilattia jättää raon seinänvierustoille. Railo erottaa jälleen uuden ja vanhan. Lattia on kuin matto, jonka avulla Scarpa ohjaa näyttelytilan halki. Pysähdyn yhteen huoneista, jonne valo tulvii paksujen kiviseinien ikkunoista. Näen nyt sisäpuolelta julkisivussa aistimani lasit, joiden ruutuihin jaetut lasipinnat synnyttävät useita näkymiä pihan ja näyttelytilan, menneen ja nykyisyyden välille.
Historian kerrosten ja objektien aikakausien ja alkuperien hahmottaminen on osa päivittäistä havainnointiamme. Taustoistamme riippuen havaintomme viestivät meille tavoista, yhteyksistä ja muistoista, jotka antavat päivittäiseen olemassaoloomme historiallisen ulottuvuuden. Scarpan arkkitehtuurissa ajan ja materiaalien kerrokset käyvät vuoropuhelua, vaikuttavat toisiinsa, paljastavat merkityksensä tullen samalla osaksi nykyhetkeä. Museossa liikkuminen tekee tietoisemmaksi menneistä aikakausista, ja kuitenkin samanaikaisesti aktiivinen tiedostamisen tunne pitää läsnä nykyhetkessä.
Kontrasti
Scarpan arkkitehtuurin herkkyys ja ajan kontrastisuus eivät perustu yksin valintoihin säilytettävistä ja purettavista rakenteista tai tyhjään tilaan uuden ja vanhan välillä. Aineettomuus saa vastapainokseen aistikkaan ja mielikuvia synnyttävän materiaalimaailman. Kapuan portaikkoa hämärässä kellotornissa, mutta Scarpan suunnittelemat askelmat tuovat tilaan valoa ja lämpöä. Ne on rakennettu vaaleista kivistä, jotka koskettavat harmaata kiviseinää. Paksut laatat muodostavat selkeän tason vanhan ja uuden välille. Kävijää johdatteleva metallikaide istuu ankaraan linnoitusmiljööseen, mutta puinen käsijohde tuo hetkeen kotoisaa turvaa.
Museo on täynnä portaikkoja. Askelmat ja nouseminen pitävät mielen aktiivisena ja läsnä tilakokemuksessa. Scarpa hyödyntää synnynnäistä vaistoamme kiivetä ylös ja tarkkailla maailmaa, ja jään hetkeksi vartiosillalle tutkimaan allani aukeavaa sisäpihaa. Kaiteiden, ikkunakarmien ja näyttelyjalustojen detaljit antavat arkkitehtuurille harkitun kokonaisilmeen . Yksityiskohtien runsaus saattaa tuntua ylevältä hienostelulta, mutta viittaukset eri kulttuureihin pitävät arkkitehtuurin suvaitsevana ja luoksensa kutsuvana. Scarpan huoliteltu tasapaino uuden ja vanhan välillä ja pyrkimys historian korostamiseen istuu niin Veronan monikerroksiseen kaupunkirakenteeseen kuin koko Italian monikulttuuriseen väestöön , ja muukalaisena sulaudun hyvin museokävijöiden kirjavaan joukkoon.
Edessäni ovat pian uudet portaat, joiden corten-teräksiset askelmat roikkuvat katosta. Teräksen punertava sävy hakee harmoniaa rosoisen tiiliseinän kanssa, mutta vastakohta-asetelma syntyy aineen luonteen muuttamisesta; raskaasta on tullut kevyttä ja ilmavaa. Äkkiä lattia vaihtuu metalliverkkoon ja näen sen läpi alapuolisen muurin, maan ja lattiaa kannattelevat rakenteet. Pudotuksesta erottaa vain ohut pinnakaide. Hetki sitten tornin suojissa koettu turva on korvautunut polvissa asti tuntuvalla epävarmuudella. Materiaalien synnyttämät mielleyhtymät ovat vaihtuneet oikeisiin tunteisiin, kauneuden voima ilmenee hetkellisenä pelkona. Kaikilla taiteen aloilla vastakohdat tukevat toisiaan; ilman oranssia sininen ei hehku, ilman karuutta kauneus ei kuki.
Kokemus
Pohjoismaisessa käytännönläheisessä tiukan budjetin suunnittelussa nykyarkkitehtuuri on arkistunut. Kuljemme päivittäin läpi standardisoitujen ovien ja kääntelemme samanlaisia ovenkahvoja niin kotona, töissä kuin museoissa. Scarpan arkkitehtuurin kaltaista detaljien juhlaa on nykyarkkitehtuurista vaikea löytää. Suosimme suunnittelussa pelkistämistä, mutta hukkaammeko samalla herkkyyden yksityiskohdille? Toisessa ihmisessä kiinnostuksen herättää hänen persoonansa. Muistamme ystävämme heidän hyveistään, oikuistaan ja kauneuspilkuistaan. Ajattelen, että näin on arkkitehtuurinkin laita. Mieleenpainuva rakennus paljastaa menneisyytensä ja saa tuntemaan. Rakennuksesta tulee elävä yksilö.
Carlo Scarpan arkkitehtuuri herkistää minut havainnoimaan. Luen hänen rakennuksistaan historian merkityksiä muodostaen samalla kokemusteni kautta uusia muistoja. Minulle näyttelyä merkityksellisemmäksi nousee itse rakennus, joka tuo esille paikan historiaa ja antaa samalla esteettisen ja uniikin aistikokemuksen. Näen, koen ja tunnen juuri nyt.
Bình luận